Matti Pursiheimon kolumni: Mansikkamössöä ja -kuumetta
Juhannusta pukkaa ja mansikat alkavat kypsyä. Nyt on syytä nauttia kesän herkimmästä hetkestä ja kruunata se vaikka tekemällä mansikkamössöä. Siihen tarvitaan muutaman litran kokoinen hillopurkki, kaakunpohjaa, kermavaahtoa ja niitä mansikoita. Meidän perheessämme oli aikoinaan sellainen tapa, että käytiin ostamassa Osuuskaupan leipomosta Valtakadulta yli jäänyttä kaakunpohjaa ja kuorrutusta sekä otettiin pakastimen pohjalta viimeiset mansikat. Ne sekoitettiin siinä hillopurkissa mössöksi, kuorrutettiin kermavaahdolla ja laitettiin koristeeksi ensimmäiset omasta maasta poimitut mansikat. Semmoista mössöä kun työntää lusikallisen suuhunsa, on syytä pitää pöydänreunasta tiukasti kiinni. Muuten kolauttaa päänsä kattoon. Se on nimittäin sen verran hyvää, että siinä saattaa nousta ilmaan leijumaan.
Lapsuuteni aikoihin puhuttiin sellaisesta kuin mansikkakuumeesta. Rupesin tässä kerran kyselemään tuttaviltani, onko heillä siitä mitään muistikuvaa. Aika monelle asia oli tuttu, mutta sen enempää kukaan ei taudista tiennyt. Netistä löytyi sen verran, että kysymyksessä ilmeisesti on jonkun kaltainen ruoka-aineyliherkkyys, mutta lääketieteellistä taudinmäärittelyä sillä ei ole. Itselleni on siihen vaivaan liittyen jäänyt mieleen heinäkuinen päivä Unajassa sukulaisten mansikkamaalla. Me mukulat innostuimme syömään mansikoita kilpaa. Koko illan mahani oli pahasti kipeä ja sitä kiersi ja kiersi.
Muutan tekstini tästä eteenpäin nykyraumaksi. Koittakaapa porilaisetkin edes jotenkin saada siitä selvää!
Tulkkon täsä ny kerrotuks jussimpäevän kunniaks yks hauskane mansikoihi liittyvä juttu, ko satus aikonas yhdell mun serkullen. Häne hommihis kuulus heill koton nurmiko leikkamine. Kerra sitt poik ol taas vetänny konet käymähä ja äit ol rappusilt huutannu, ett muist ny varot niit mansikoittem pääl oleva rötöverko helmoi. Joo, joo ol nuarmiäs ylimiälisest huutannu vastaha ja lähtenny tyäntämän konett. Serkkupoika naureskel jälkkempäi, ett äit katos keittiö ikkunast ja hän päät näyttä, ett kyll hän nurmikoleikkamise hallitte. Hän tyäns konett piruttas iha mansikamaa reuna pisi – ja sillo se läks. Ol kuulunnu vaa semmone jumalaton rysähdys ja ilma ol hetkeaikka täys lentävi mansikoi, varrenkappaleit ja multta. Ko pöly ol laskeutunnu, paljastus karu näkymä. Mansikkamaam pääl ei ollu enä verkko, mutt ei siäll ollu kyll enä yhtä mansikkaka ja varrejakki ol vaa harvakselttas. Ja sitt äit ol tullu ulos ja hänell ol tunnetust kuuluvaine ään. Verko irrottamine leikkurin terä ympärilt ol kestänny tunni.
Hyvä jussimpäivä kaikill!
MATTI PURSIHEIMO