Eläkeiässä olevat ovat alkaneet käyttää Suomessa ja Yhdysvalloissa sellaisia puheenvuoroja, ettei niitä kuulla juurikaan nuorempien suusta. Viime päivinä äänessä ovat olleet muun muassa presidenttiehdokkaat Hillary Clinton (68) ja Donald Trump (70) sekä Kelan pääjohtaja Liisa Hyssälä (67) ja Suomen Yrittäjien entinen toimitusjohtaja Jussi Järventaus (65).

Yhdysvalloissa presidentinvaalien keskustelu on karannut sellaisille raiteille, ettei voittavan ehdokkaan ole helppoa aloittaa ensi vuoden tammikuun 20. päivänä arvokkaassa presidentinvirassa ja kohota samalla päivänpolitiikan yläpuolelle. Ehdokkaiden tavoitteet ja linjaukset ovat peittyneet skandaalien ja mustamaalaamisen alle. Asiasta ja asiallisuudesta ei ole ollut paljon tietoa.

Suomessa viime viikonloppuna kaksi eläköityvää yhteiskunnallista vaikuttajaa käytti sellaiset puheenvuorot, etteivät nuoremmat ja uusille paikoille tähtäävät henkilöt uskalla sellaisia käyttää. Kyseessä ei ollut kuitenkaan henkilöön kohdistuvat kommentit, vaan terävät ja asialliset huomiot suomalaisesta yhteiskunnasta.

Yrittäjien Järventaus ihmetteli, miksi poliitikot menevät työmarkkinajärjestöjen selän taakse piiloon, eivätkä käytä heille kuuluvaa vastuuta. Kelan Hyssälä taasen totesi ääneen, että Suomessa yksilön ja yhteiskunnan vastuu on hämärtynyt, ja että tukijärjestelmät ovat alttiita myös pelaamiselle. Jotain pelottavaa näissä aiheissa pitää olla, kun vain eläköityvät uskaltavat puhua niistä.

Jussi Järventaus toimi Suomen Yrittäjien toimitusjohtajana parisenkymmentä vuotta ja käväisi myös Paavo Lipposen hallituksessa vuosina 1998-1999, jolloin toimi oikeusministerinä. Viime viikonloppuna hänet palkittiin valtakunnallisilla yrittäjäpäivillä Vaasassa. Tapahtuman yhtey-dessä tehdyssä haastattelussa (HS 9.10.) Järventaus totesi, että Suomessa pitäisi siirtyä järjestövallasta kansanvaltaan, kun lainsäädäntövastuu on perustuslain mukaan eduskunnalla.

Järventauksen kommenttien ajankohtaisuus löytyy tietenkin hallituksen nimittämän työllisyystyöryhmän kyvyttömyydestä saada aikaiseksi yksimielistä raporttia, miten maahaan saataisiin nopeasti 10 000 työpaikkaa. Kun työryhmän olisi pitänyt kajota ansiosidonnaisen työttömyysturvan ehtoihin ihmisten omaa aktiivisuutta kannustaen, se ei työmarkkinajärjestöjen hyväksyntää enää saanutkaan.

Toinen viikonlopun rohkea eläkkeelle jäävä päättäjä oli Liisa Hyssälä. Hänen haastattelunsa TV1:n Ykkösaamussa oli täynnä selkeitä näkemyksiä ja osin myös vastauksia. Hyssälän mukaan nykyinen tukiviidakko on tullut tiensä päähän, eikä yhteiskunnan kantokyky kestä jatkuvasti kasvavien sosiaalitukien aiheuttamia menoja. Järjestelmä saattaa esimerkiksi rangaista työllistyvää ihmistä, niin että hän menettää tukia.

Isoksi huoleksi Hyssälä nosti ajan, kun suuret ikäluokat tulevat vanhuusikään ja tarvitset hoivaa. Hän väläytti mahdollisuutta, että hyvätuloisten vanhusten pitää ottaa vastuuta omasta hoivasta. Hyssälän laskujen mukaan pienet työssäkäyvät ikäluokat eivät selviä suurten ikäluokkien hoivakustannuksista, jos muutoksia ei tehdä.

Vaikka suorat puheet saattavat aina tunteita pintaan, niin suomalaisten eläköityvien vaikuttajien puheet ovat onneksi kiinni yhteiskunnallisten ongelmien esiintuomisessa ja ratkaisemisessa eikä pääpaino ole toisen mustamaalaamisessa.

”Kokemäkeläiseen torppaan vuonna 1898 syntynyt Paula Intonen aloitti työuransa Porissa 17-vuotiaana Eetu ja Ida Salinin kansankeittiössä tarjoilijana.
Kaupunkielämä Porissa oli jännittävää, tarjolla oli huvituksia, elokuvia ja iltamia, joissa Paula ystävineen kävi. Iltamissa tavattiin myös poikia, joista Paula raportoi päiväkirjaansa.
Vuoden 1925 kesäkuussa Paula kuitenkin päätti pakata matkalaukkunsa ja suunnata siirtolaiseksi uuteen maailmaan. Palattuaan Poriin yhdeksän Kanadan-vuoden jälkeen Paula sai paikan Torpan emännöitsijänä. Ameriikan Paula oli sosiaalinen ja näyttävä nainen, jolla oli paljon ihailijoita.”

Paula Intonen on yksi niistä naisista, joiden tarina kuullaan luentotilaisuudessa ensi lauantaina. Rakennuskulttuuritalo Toivon intendentti Tuulikki Kiilo kertoo yli kymmenen porilaisen naisen elämästä.
– Se elämä oli usein värikkäämpää kuin nykyaikana kuvittelemme. Vaikkapa sotavuosina 1917-18 saattoi nuori neito miettiä päiväkirjassaan, ketä poikaa kannattaisi tapailla. Kansainvälisyyttäkin oli Porissa paljon.
Nyt toista kertaa järjestettävä luentotilaisuus pohjautuu Naisia Porissa -näyttelyyn, joka järjestettiin Rakennuskulttuuritalo Toivossa vuonna 2012.
Tuulikki Kiilo kertoo saaneensa idean näyttelyyn ollessaan museoiden pohjoismaisen yhteistyöprojektin työvaihdossa Sundsvallissa Ruotsissa.
– Siellä järjestettiin draamaopastuksia Sundsvallin naisista. Olin hämmästynyt, miten paljon tietoa naisista oli saatu. Yleensähän ajatellaan, että historian lähteissä ei ole heistä juurikaan tietoa, Kiilo kertoo.
Sundsvallin oppaan tarinoissa oli mukana jopa Anna, joka oli tullut Porista veneellä Sundsvalliin ja elätti itseään kantamalla hiiliä taloihin.
– Kun palasin Poriin, otin yhteyttä yliopistokeskuksen kulttuurituotannon professori Anna Sivulaan. Hän innostui projektista.
Kulttuurituotannon opiskelijat aloittivat tutkimustyön. Tavoitteena oli löytää tarinoita naisista, jotka elivät Porissa paikoissa, joista on vielä jotain jäljellä.
Opiskelijat onnistuivat yli odotusten. Näyttelyyn löytyi hyvin tarinoita ja kuvia.

Näyttelyn sulkeuduttua Kiilo alkoi pohtia kaupunkiopastuksen järjestämistä aiheesta.
– Välimatkat olisivat siinä niin pitkiä, että se ei ole toteutunut. Vuosi sitten Pori Zonta I -kerhon puheenjohtaja Sari Kaarto otti yhteyttä ja kysyi, jos voisin luennoida aiheesta.
Lauantaina järjestettävä luento on toinen aiheesta. Naisia on löytynyt tarinoihin lisää.
– Tällä kertaa puhun naisen elämänkaaren teemojen mukaan. On mielenkiintoista pohtia vaikkapa sitä, millaisia valinnanmahdollisuuksia eri yhteiskuntaluokkien naisilla oli kouluttautumisessa tai ammatinvalinnassa. Oliko niitä ollenkaan?

INFO: Hämysilmä, elävän leski, porvarin vaimo ja tulitikkutehtaalainen – porilaisnaisten elämäntarinoita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Luento Ravintola Gomeessa (os. Radanvarsi 2, Pori) lauantaina 15.10. klo 14. Liput 12 euroa, sisältää kahvit. Koko tuotto menee hyväntekeväisyyteen naisten hyväksi. Lippuja myy Kultasepänliike E. Lindroos (Itäpuisto 7, Pori). Tapahtuman järjestää Zonta Club of Pori I.

Kokonainen asuntomessualueen kortteli on varattu kansainväliseen tietoisuuteen nousseelle Virkkulan asumis- ja palvelutaloille Porin asuntomessualueelta. Mallin kehittänyt ja Virkkula-rakennushankkeista vastaava yrittäjä Leo Tolonen kertoo, että Porin kaupunki tulee saamaan tällä viikolla piirustukset käsiinsä.
Kuusikkoaho Oy:n toimitusjohtaja Tolonen kertoo, että Outokumpuun nousee jo konseptimallin rakennuksia, Joensuussa rakennuslupa myönnettiin pari viikkoa sitten ja Kauhavalla tontti on ostettu.

Messuorganisaatiossa Virkkula-idea on otettu innostuneesti vastaan.
– Tämä on iso asia meille. Ja malli soveltuu paremmin kuin hyvin messujen luonteeseen, koska ideana on asumisen kehittäminen, projektipäällikkö Kari-Matti Haapala kommentoi.
Virkkula-konsepti kävi kerran jo messujen laaturyhmässä, mutta ryhmä halusi lisää tietoa. Projektipäällikkö Haapala sanoo, että tontin hinnoittelu menee valtuustoon asti. Laaturyhmä tutkii, miten arkkitehtisuunnitelma istuu messualueen ilmeeseen.

Virkkula-konseptille on alustavasti varattu kortteli 60, jonka laajuus on noin 4 500 neliötä. Rakennusoikeutta syntyy 1,2-kertoimella noin 5 000 neliötä.
– Tässähän on kysymys kaavan toteuttamisesta. Korttelin määräykset ohjaavat rakennuksia 3–5-kerroksisiksi, Haapala sanoo varovasti keskeneräisestä hankkeesta.

Leo Tolonen korostaa, että Virkkula-idea säästää yhteiskunnan rahoja jopa kymmeniä miljoonia hankkeitten laajuudesta riippuen.
Porin suunnitelma muodostuu kolmesta rakennuksesta. Päärakennus käsittää yritystiloja, ravintolan ja yhteiset tilat sekä tehostettua palveluasumista. Yritystiloihin sijoittuu pääasiassa erilaisia hoitopalveluja.
– Kahteen Virkkula-kotiin rakentuu asuntoja, joissa asukas voi turvallisesti vanheta: esteettömyys ja turvallisuus on otettu huomioon, hän tarkentaa.
Kokonaisuuden operaattoriksi tulee Mehiläinen. Tolonen kertoo, että asukkaat saavat hankkia juuri sellaista palvelua kuin tarvitsevat. Palvelu voi olla vaikkapa kaupassakäyntiapua tai varttitunniksi juttuseuraa.
– Yksinäisyys on tämän päivän pahimpia vitsauksia.
Sisäkäytävillä puurakenteiseen palvelukeskukseen liittyvät, myös puurakenteiset asuintalot on suunniteltu viisikerroksisiksi.

Toimitusjohtaja Leo Tolonen korostaa, että korttelin sisällä pääsee elämän tarpeiden niin vaatiessa myös tehostettuun asumiseen tuttujen ihmisten vieressä.
Tolonen ihastelee Karjarannan laiturirantaa ja ideaa asukkaiden käyttöön hahmotelluista puutarhapalstoista. Näitä löytyy Kokemäen jokihaaran toiselta puolelta luodoilta.
Hänen mielestään yksi isoista asioista konseptissa on Virkkulan ystävät -yhdistys. Kaikissa hankkeissa sellainen perustetaan. Asukkaita varten yhdistys kokoaa historiaa ympäriltä ja ajasta.
– Historia ja nykypäivä kohtaavat.

Mitä tuumit aidosta kristallikruunusta pienen yksiön kaunistuksena? Entä valonlähteenä suuren asunnon kylpyhuoneessa?
– Erinomaisesti sopivat, yrittäjä Marja Saarikoski innostaa ja etsii antiikkiliikkeensä Les Belles Antiquesin valikoimista vaihtoehdot moiseen tehtävään.
Yrittäjä yllättää sanomalla, että tänä päivänä saniteettitiloja sisustetaan kuin huoneita ja niihin haetaan kristallikruunuja. Jos siellä on amme, niin silloin kruunu vaatii kynttilät.
– Kruunun voi sähköistää ja silti säilyttää kynttilämahdollisuuden, hän korostaa.

Kuvitteellinen yksiö sijaitsee uudessa kerrostalossa. Kristallikruunun on tarkoitus luoda tunnelmaa ja kodikkuutta. Huone on matala, niinpä Marja asettaisi kruunun ruokapöydän yläpuolelle niin ylös, että vastakkain istuvat näkevät toistensa kasvot. Juhlaillallisilla sytytetään valaisimeen kynttilät ja muulloin voidaan käyttää sähkövaloa.
– Vanha kruunu murtaa modernisuuden ja minimaalisuuden. Se on nostalgisuudessaan parhaimmillaan muuten steriilissä ympäristössä, Marja perustelee valintaansa.

Varsinkin lukaaliasunnon kylpyhuoneeseen kristallikruunu sopii Marjan mukaan loistavasti. Saniteettitiloissa nähdään kruunujen lisäksi tauluja. Kovasti muodikasta on asettaa entisaikojen peilin kaveriksi kristallilampetit.
– Kookkaissa asunnoissa kristallikruunulle oiva paikka on myös eteisaula toivottamassa vieraat tervetulleiksi.

Marja Saarikoski avasi vastikään antiikkiliikkeensä Porin Eteläpuistossa sijaitsevaan nostalgiseen Mustikan taloon. Yritys toimi 16 vuotta Helsingissä ja on monen sattuman summa, että porilaislähtöinen Marja muutti aviopuolisonsa kanssa Yyteriin, lapsuutensa ihannemaisemiin meren äärelle.
– Vuokrasimme lomakylästä huvilan jouluksi kolme vuotta sitten. Siellä iski Pori-kaipuu ja lopputuloksena ostimme samalla reissulla viereisen huvilan. Viikot olin Helsingissä liikkeessäni, ja viikonloput täällä uudessa kodissamme. Tämän vuoden tammikuussa myimme Kruununhaasta asuntomme ja siirsin myös antiikkiliikkeeni Poriin tähän Mustikan taloon, Marja kertaa nopeutetusti viime vuosien tapahtumia.

Liikkeen ateljeepuolen hän jakaa tyttärensä Jenni Ahtiaisen kanssa. Jenni tunnetaan kaulavaatemuotiin erikoistuneesta gTIE-tuotemerkistään.
– Helsingissä asuva Jenni työskentelee täällä joka toinen viikko. Myös minä haen pääkaupungista liiketilaa, mutta liike olisi auki esimerkiksi etukäteen asiakkaan kanssa sovittaessa, Marja Saarikoski kertoo suunnitelmistaan.

Hän käy henkilökohtaisesti ostosreissuilla Euroopassa. Enin osa yrityksen kruunuista on 1800-luvulta eli ajalta ennen sähköjä. Hän purkaa yksitellen kristallit kruunuista ja sähköistyttää ne standardivaatimusten mukaisesti. Ostaja saa aitoustodistuksen ja Marjalla olevat tiedot kulloisenkin kruunun historiasta.
Suomessa on totuttu pieniin kristallikruunuihin, Etelä-Euroopassa taas suuri on kaunista. Maassamme trendi on Marja Saarikosken mukaan muuttumassa näyttävämmäksi ja siitä kiitos kuuluu sisustuslehdille.
– Nyt kruunut saavat olla isoja, samoin peilit. Mikäli kattokruunu näkyy peilistä, se luo tilantunnetta ja näyttävyyttä.

Mikä hoito?
Kokovartalon cryo-huippukylmähoito, jossa kuiva ja kylmä ilma jäähdytetään noin -120 asteeseen. Keho altistetaan alhaiselle lämpötilalle 1–3 minuutin ajaksi. Hoito tehostaa aineenvaihduntaa ja saa aikaan kokonaisvaltaisen hyvän olon tunteen. Hoito sopii niin avannossa kävijöille kuin kylmää ilmaa vältteleville. Hoidon aikana pää pysyy laitteen ulkopuolella normaalilämpöisessä ilmassa. Se tekee kokemuksesta miellyttävämmän.

Mitä luvattiin?
Kahden minuutin huippukylmähoito on osittain verrattavissa avantouintiin, mutta on tehokkaampaa alemman lämpötilan ansiosta. Hoito on kehitetty reumaa sairastavien kipujen ja tulehdusten lievittämiseen. Käyttäjäkunta on aikojen saatossa laajentunut, sillä sen on huomattu muun muassa auttavan stressinhallinnassa ja parantavan unen laatua, tehostavan aineenvaihduntaa, parantavan verenkiertoa ja polttavan noin 400–700 kaloria. Moni käyttääkin sitä painonhallintaan.
Toistuvan kylmähoitoaltistuksen luvataan lisäävän kehon kykyä tuottaa kivunpoistoon liittyviä vasta-aineita, parantavan terveyttä ja suorituskykyä.

Kenelle?
Useimmille perusterveille henkilöille, urheilijoille, reumaa tai muuta tulehdusperäistä kipua sairastaville. Alle 18-vuotiailta vaaditaan huoltajan suostumus.

Mitä tehtiin?
Ensin keskusteltiin hoidosta ja mahdollisista ”vaivoista”, joista mainitsin vähäisen yöunen. Uni tulee herkästi, mutta jää muutamaan tuntiin. Vaatteet ja korut riisuttiin. Ennen hoitoa ei saa saunoa ja ihon on oltava kuiva. Puin päälleni uimapuvun. Kaapissa pyörivä ilma on kuivaa, joten sinne voi mennä alusvaatteisillaan, sillä ne eivät jäädy, eivätkä kastu. Talo tarjosi tossut jalkaan ja nahkaiset talvikintaat käsiin.
Sitten höyryävään kaappiin pariksi minuutiksi. Vieressä olevasta monitorista pystyi seuraamaan lämpötilaa. Parhaimmillaan se aleni -125 asteeseen. Niin kylmä oli, että henkeä salpasi. Olen harrastanut avantouintia, niinpä en tuntenut minkäänlaista pakokauhua. Jalkojen tepsuttaminen auttoi ajankulussa.

Millainen tulos?
Iho kihelmöi mukavasti, ja jalat tuntuivat letkumaisen rennoilta. Kova jano ja nälkä yllättivät miltei heti. Kaloreita paloi ihan varmasti luvatusti. Olo oli rentoutunut, mutta tavallaan myös energinen. Parin tunnin kuluttua innostuin lähtemään kuntosalille. Myönnettävä on, että uni maittoi sinä yönä.
Mitä maksaa?
Kokeilukerta 30 euroa, seuraavat 38 euroa. Viiden kerran kortti 130 euroa ja kymppikortti 280 euroa.

Testauksessa oli
mukana ja hoidosta
kertoi fysioterapeutti
Tiia Perkiökangas
Pulsfysiosta Porista.

– Olet elämäni ensimmäinen liftari! nuori nainen innostuu.
Hän ottaa minut kyytiin Raumalta, valtatie 8:n pientareelta. Suunta on pohjoinen, nainen on menossa Poriin kahden kaverinsa kanssa. Reissun tarkoitus on ostaa kuskille uusi mekko.
Tunnelma autossa on korkealla; eletään hetkessä. Musiikki soi, ja kun radiosta tulee mieluinen kappale, volyymi nousee. Kahden naisen välinen huumori on saumatonta. Pelkääjän paikalla istuva nuori mies on enimmäkseen hiljaa. Hän kuitenkin varoittaa kuskia ajoissa nopeuskameroista.
Kuski ei kaihda ohittelua, sillä toisen auton perässä on hänen mielestään rasittavaa ajaa. Nainen sanoo, että kerran hänen oli ajettava koko matka Raumalta Poriin 140 kilometrin tuntivauhtia. Jokainen nopeuskamera otti kuvan, mutta kiire oli todellinen. Sillä kerralla kyydissä oli nainen, jonka synnytys oli käynnistynyt.
Saavumme Poriin, jossa nuoret sytyttävät tupakat. Minä kiitän kyydistä.

– Onneksi olet nainen, sillä muuten en olisi uskaltanut ottaa sinua kyytiin, keski-ikäinen nainen hymyilee.
Hän on tulossa kuoroharjoituksista Porista, suunta on kotikunta Eurajoki. Pelko puhuttaa tien päällä usein, ja siitä minulta kysytään useimmiten ensimmäiseksi. Ei, en pelkää matkustaa liftaamalla. Eikä koskaan ole sattunut mitään negatiivista, vastaan joka kerta.
Nainen juttelee puutarhastaan, jonka ihanuus on siinä, että hän tietää, mistä hänen syömänsä ruoka tulee. Näin hän saa suuremmalla todennäköisyydellä puhdasta ravintoa.
Yhtäkkiä nainen keksii, että haluaa näyttää kotitalonsa. Sen hän löysi kerran ollessaan mustikassa miehensä kanssa. Talo tuli myyntiin yllättäen, marjaretkestä katsottuna seuraavana vuonna. Koska minulla ei ole kiire, käyn katselemassa tiluksia matkan varrella Eurajoella.
Tässä vaiheessa olemme jo sen verran hyviä tuttavia, että nainen päättää viedä minut Raumalle, kotiovelle asti. Kiitän kyydistä. Ajattelen, että liftikuskeille näyttää heräävän usein tarve pitää huolta ihmisestä, jonka he ovat ottaneet kyytiin. Eikä kuskeja siis tarvitse pelätä.

Mies hymyilee leveästi. Ensimmäiseksi hän sanoo toisen peukalokyytiläisen usein kuuleman kommentin.
– Liftareita ei nykyisin Suomessa paljon näe.
Mies juttelee vilkkaasti virolaisella aksentilla. Hänelle liftarin kyytiin ottaminen on kuulemma selvää. Onhan uusien ihmisten kanssa mukava jutella. Mies kertoo, että tuli töihin Olkiluotoon alun perin kahdeksi viikoksi, mutta jäi yhdeksitoista vuodeksi.
Nyt hän etsii uutta työpaikkaa pääkaupunkiseudulta. Hänen pitäisi valita, ottaako mieluummin paremman palkan vai mielenkiintoisemman työn – työtarjouksista ei ole pulaa. Ajattelen, että hän päätyy vaihtoehdoista jälkimmäiseen. Hän vaikuttaa olevan elämästä nautiskeleva ihminen.
– Tai ehkä kirjoitan kirjan. Kaksi aiempaa, molemmat historiallisia teoksia, ovat pöytälaatikossa, hän sanoo.
Saavumme sateiseen Poriin. Mies kiittää minua, koska olin hänen kyydissään. Toin kuulemma onnea mukanani. Matkan aikana hän nimittäin sai puhelun, jota oli odottanut neljä päivää.

HANNA HIRVONEN

Kohta kaksi vuotta olen kolumneja kirjoittanut ja vasta nyt pääsen asian ytimeen. Sitähän sanotaan, että kuka kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse? Ja kun oikeasti löytyy lahjakkuutta kuten minulla, niin turha sitä on vakan alle piilottaa.
Oma lahjakkuuteni on jo vuosia sitten tullut varsinkin läheisilleni selväksi. Sitä ei ole tarvinnut erikseen mainostaa, vaan sen on huomannut ihan jokapäiväisessä elämässä. Aamulla, illalla ja siinä välissä, töissä, vapaalla, harrastuksissa ja eri tilaisuuksissa olen antanut lahjakkuuteni vapaasti kukoistaa. Paljastetaan se nyt kaikille: olen lahjakas nukkumaan eli unenlahjani ovat poikkeuksellisen hyvät.
Ystäväni muistelevat hymyillen tilannetta, jossa olimme tyttäreni kanssa Muumi-tapahtumassa Isomäen jäähallilla. Toisiimme nojautuen nukuimme sikeästi A-katsomon kuppipenkeillä keskellä iltapäivän esitystä. Meidän näkemämme Muumit olivat sillä kertaa siis unen tuotoksia. Tai se kerta, kun heräsin Finnkinon salissa kesken Disney-elokuvan omaan kuorsaukseeni. Siellä käyneet tietävät äänentoiston voimakkuuden, joten johtopäätös kuorsauksen voimasta on ilmeinen.
Vakavasti puhuttuna voin tunnustaa, että viime vuosien parasta aikaa olivat yhteiset ajotuntimme jälkikasvun kanssa. Silloin oli aikaa jutella kaikesta ja ylimääräiset häiriötekijät eivät haitanneet juttujamme. Opetuskin onnistui, kun inssi meni ensimmäisellä läpi. Rikoksen jo vanhennuttua voin sen tunnustaa, että aina ei ollut tarkoitus tehdä yli sadan kilometrin lenkkejä. Vakaa ajo ja lämmin auto vain houkuttivat ummistamaan silmiä. Helposti siinä sitten puolen tunnin tirsat tuli vetäistyä. Taisi olla etäopetusta?
Sitten on tietenkin ne vähemmän mairittelevat torkkumiset mm. kuppiloiden pöydissä. Aikanaan 90-luvun alussa olimme ystäväni kanssa Jazzien päätöskonsertissa rantamakasiinissa. Hieman siinä raskas viikko painoi ja otimme lukua. Tarjoilija tuli ja halasi meitä sanoen rauhallisten asiakkaiden olevan todella arvostettuja. Silloin vain olivat elävät esiintyjät lavalla ja kuulemma eturivissä nukkuvat kuuntelijat eivät oikein innostaneet artisteja. Uskoimme kerrasta.

KIMMO ÖSTERLUND

Entisen Herralahden päiväkodin tontilla Porissa alkoi vajaa vuosi sitten tapahtua. Rakentaminen herätti ohikulkijoissa suunnatonta mielenkiintoa, sillä punaisen, modernin rakennuksen ulkonäkö ei viitannut asuintaloon. Jännityksestä päästiin, kun ulko-oven yläpuolelle ilmestyi teksti Puinnintien päiväkoti.
– Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, päiväkodin johtaja Pirjo-Riitta Sillberg hehkuttaa samalla kuin siirtelee salissa huonekaluja.
Hänen unelmiensa päiväkodissa olisi ruokasali ja liikuntatila yhdistettyinä. Siirtoseinällä huoneen voisi tarvittaessa jakaa. Tällainen suuri, yhteinen tila ei mahtunut nykyiseen suunnitelmaan.
– Saimme muutetuksi alkuperäistä suunnitelmaa niin, että poistimme piirustuksista väliseiniä. Ne korvattiin siirtoseinällä. Näin saimme tänne salitilan, Pirjo-Riitta kiittelee.

Lapsille ja vanhemmille järjestettiin taannoin tutustumistilaisuus uutukaiseen rakennukseen. Kauratassut eli eskarilaiset aloittivat syyskauden naapurissa sijaitsevassa Herttuan koulussa ja pääsivät siirtymään uuteen päiväkotiin kuun alussa. Samana päivänä 1–5 -vuotiaiden Ohravekarat-kokopäiväryhmä asettui taloksi.
– Meillä on tässä ryhmässä peräti viidet sisarukset. Myöhemmin aloittavat Vehnävesselit ja Ruiskukat, johon kuuluvat päiväkodin kuopukset. Hoitolapsemme ovat 1–6 -vuotiaita.
Ryhmien arvellaan olevan täynnä viimeistään keväällä.

Rakennuksen kokonaispinta-ala on 773,5 neliömetriä. Luksuksena mainittakoon, että jokaisella neljällä ryhmällä on oma sisäänkäyntinsä.
Pirjo-Riitta työskenteli aiemmin Riihikadun ja Tiilimäen päiväkodeissa. Puinnintiellä hän aloitti, kun ensimmäiset suunnitelmat olivat jo alulla. Hän pääsi kuitenkin esittämään omia toiveitaan rakennusarkkitehdille, ja se tuntui erittäin mieluisalta.
– Meillä on täällä tehoneliöt käytössä. Menimme ajan hengen mukaisesti talous edellä, päiväkodin johtaja tietää.
Muunneltavuus ja tavaroiden helppo siirtely ovat tätä päivää. Modernissa päiväkodissa tavarat kulkevat liikuteltavissa vaunuissa, ja lapset saavat olla omissa tiloissaan. Myös kalusteissa on pyörät alla.
– Tilamme ovat hienosti muunneltavissa. Muun muassa kerrossängyt saadaan litteiksi ja niitä säilytetään joutoaikoina kaapeissa. Vuokratekstiilit ja kuljetuspalvelu hoitavat pyykityksen. Petaamme sängyt, mutta muuten aikaa säästyy siihen tärkeimpään eli lasten kanssa olemiseen.

Olympiamitali Los Angelesista vuonna 1984 oli porilaiselle painonnostaja Jouni Grönmanille, 54, pieni pettymys. Hänellä oli mielestään edellytykset parempaan, mutta epäonni oli matkassa.
– Muutaman nukutun yön jälkeen harmitus poistui ja pronssikin kirkastui, Grönman naurahtaa tänä päivänä.

Siihen aikaa Suomessa ei suuresti juhlittu edes olympiatason suorituksia. Mitaleja tuli sieltä ja täältä, joten kansa oli totutettu hyvään.
– Pronssista ei tullut kutsua linnan juhliin, porilaiskonkari vitsailee.
Toinen porilainen samojen kisojen pronssimitalista oli nyrkkeilijä Joni Nyman. Kaupunki tarjosi molemmille kakkukahvit ja stipendit.

Urheilun ohessa Jouni Grönman työskenteli kirjanpainajana toistakymmentä vuotta. Aktiiviharjoittelun ja kisojen vuoksi poissaoloja tuli paljon. Hän sanookin olleensa oikeastaan ammattiurheilija, sillä palkka tuli urheilusta.
Uran loputtua hän kouluttautui liikuntapaikkojen hoitajaksi ja oli pitkään Porin vapaa-aikavirastossa töissä.

Pitkälle edennyt nivelrikko vei urheilijan sairauslomille ja pois työelämästä. Kuukausi sitten hänelle myönnettiin eläke. Rasitussärky rajoittaa elämää, mutta Grönman pyrkii viettämään suhteellisen normaalia arkea, johon sisältyy monipuolista kuntoilua, lastenlasten kanssa olemista ja ”rouvan kanssa laatuajan viettoa”.

1. Lopetit aktiiviurasi vuonna 1996 Atlantan olympialaisten jälkeen. Vielä vuonna 2009 voitit veteraanien Euroopan mestaruuden. Vieläkö painonnosto kuuluu kuvioihisi?
– Salilla käyn opastamassa Puntti-Karhujen punttikoululaisia eli 10–15 -vuotiaita. Valmensin nuoria, kun omat lapset harrastivat painonnostoa. Nyt en oikein enää tunne paloa siihen. Sain urheilu-uran jälkeen hengellisen vakaumuksen. Kuulun evankelisluterilaisen kirkon herätysliike lestadiolaisiin. Seuroissa tulee vietettyä aikaa.

2. Elämäsi kohokohta?
– Urheilun osalta Los Angelesin olympialaiset, vaikka ensin tulos harmitti. Jossakin elämän vaiheessa tärkeysjärjestys muuttui ja perhe-elämä nousi ykköseksi. Urheillessa isänä olo jäi taka-alalle, ja arki pyöri painonnoston ympärillä. Harjoituksia oli kolmisen kertaa päivässä, lisäksi leirit ja kisamatkat. Vaimo on aina ollut ymmärtäväinen, eikä kanna vieläkään kaunaa. Meillä on neljä lasta ja nyt jo lapsenlapsiakin.

3. Terveisesi lukijoille?
– Harrastakaa monipuolista kuntoilua, niin mieli pysyy virkeänä. Porissa on erinomaiset liikuntamahdollisuuden niin joukkosieluille kuin yksin treenaaville.

4. Mitä haluaisit lisää kotikaupunkiisi Poriin? Mistä mielestäsi voitaisiin nipistää, sillä kuntien on pakko elää säästöliekillä?
– Täällä on asiat hyvin. Emme tarvitse mitään lisää. Talkoohengen herättäisin henkiin joka kaupungissa ja kunnassa. Tänä päivänä odotetaan liikaa, että kaupunki tekee kaiken meille valmiiksi.
Jouni Grönman näkyy katukuvassa enää harvoin. Hän harrastaa punttisalia
kuntoilumielessä, jotta nivelrikko pysyisi aisoissa. Vapaa-ajasta osa kuluu
uskonnollisissa seuroissa.

25-vuotista näyttelijänuraansa Olavi Virta-musikaalin myötä juhliva Marko Honkanen, 47, kasvoi teatteriperheessä. Ja ensimmäiset vuotensa aivan Porin Teatterin kupeessa.
– Perheen elämä pyöri tiiviisti teatterin ympärillä. Vanhemmat näyttelivät ja me kaikki veljekset seurasimme lopulta heidän valitsemallaan tiellä. Näytteleminen on niin minulla kuin Mikalla ja Mirollakin verissä. Ammatinvalintamme oli lopulta luonnollinen. Minkäänlaista pakottamista tähän ammattiin ei kotiväen puolelta tullut.

Vuonna 1988 menehtyneen Kalevi Honkasen ja Anja Päivärinnan jälkikasvu piti isän ja äidin kovilla.
– Lapsuudessa riitti kieltämättä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vanhemmat erosivat jo ollessani kaksivuotias. Olihan meidän kaitsemisemme äidille varmasti melkoinen savotta. Olimme todellinen ”Gremlins-kolmikko” – vaikkemme mitään laittomuuksia tai rötöksiä tehneetkään, vakuuttaa Honkanen.

Vauhdikkaat veljekset kävivät kaikki Cygnaeuksen koulua. Asuinpaikka oli vaihtunut Hallituskadulta ”Risulinnaan” Rautatienpuistokadulle.
– Täytyy tunnustaa, olin laiska oppilas. Koulunkäyntiä enemmän kiinnosti lätkä ja fudis. Kauppaoppilaitoksessa kävin aikaani kuluttamassa, mutta kiinnostuksen kohteet olivat muualla. Olin päässyt vuonna -74 lapsiavustajaksi teatteriin. Tapio Parkkisen ohjaama Pirtua pirtua oli huikea kokemus. Siitä tuli suunnannäyttäjä ja sille tielle sitten jäinkin. Enkä ole valintaani katunut. Olen saanut olla unelma-ammatissani, sanoo Honkanen.
Muuta vaihtoehtoa tulevalle työuralle Honkaselle ei oikeastaan ollutkaan. Paitsi laulaminen. Sitä hän pääsi kokeilemaan jo teini-iässä.
– 80-luvun puolivälissä lauloin Aika-yhtyeen solistina. Pääsimme levyttämään ja keikkojakin riitti muutaman vuoden mukavasti. Kiersimme keikkamestoja levymoguli Epe Heleniukselta saaduilla rahoilla hankitulla käytetyllä bussilla ja vauhtia riitti silloinkin. Bändikuviot kuitenkin jäivät, kun teatteri vei mennessään.

Honkanen kiittelee taipaleen varrelle osuneita erinomaisia opettajiaan.
– Opettajina oli huikeita tyyppejä: muun muassa Juhani Laitala, Ritva Valkama ja Kimmo Kahra. Niistä opeista on ollut uralle erinomaista tukea, sanoo Honkanen.

Vuonna 1989 Honkanen sai soiton Kouvolan Teatterista.
– Lauri Väärä kyseli kiinnostustani ja suuntasin Kymenlaaksoon. Sieltä kävin kouluttautumassa Helsingissä. Kouvolassa vietin kolme antoisaa vuotta. Sieltä matka jatkui Vesa Raision houkuttelemana Mikkeliin. Mukaan mahtui myös pesti Kuopion Kaupunginteatterissa. Savosta siirryin vierailijaksi Seinäjoen Kaupunginteatteriin, jonne tehtiin Richard O. Brienin The Rocky Horror Show. Bradin rooli on yksi urani kohokohdista.

Antoisia Honkaselle olivat myös vierailut Helsingin Peacock -teatterissa ja Naisvuoren Kesäteatterissa Mikkelissä.
– Kaikki kokemukset opettavat. Jukka Virtanen on suuri esikuvani ja häneltä olen saanut ja saan edelleen erittäin hyviä vinkkejä. Pyrin hyödyntämään matkan varrella saamiani neuvoja tänä päivänä ja myös tulevaisuudessa.

Mika ja Miro Honkanen näyttelevät tänä päivänä Tampereella – Mika Työväen Teatterissa, Miro Palatsiteatterissa. Marko on puolestaan viihtynyt Porin Teatterissa jo 16 vuotta. Kaikkiaan musikaalien ja farssien luottomies toivoo, että tulevaisuudessa veljekset pääsisivät yhdessäkin estradille.
– Mahdollisuuksien mukaan käymme katsomassa toistemme esityksiä. Palautetta annetaan. Myös negatiivista, mutta niin, ettei kukaan loukkaannu. Lähipiiriltä saatu palaute onkin aina erityisen rakentavaa.

Vuosituhannen vaihteessa alkanut kiinnitys Porin Teatteriin on tarjonnut Honkaselle monta mielenkiintoista roolia. Monet niistä hän on tehnyt katsojien suosimissa farsseissa.
– Pidän varsinkin musikaaleista, mutta on ollut antoisaa päästä kokeilemaan paljon muutakin. Porin vuosilta erityisen läheisiä ovat olleet muun muassa Biffin rooli Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema -klassikossa ja Bob Carltonin Paluu Kielletylle Planeetalle -musikaali, jossa olin Kapteeni Myrsky, kertoo Honkanen.

Mielenpainuvia hetkiä Honkanen lupaa yleisölle myös vastikään ensi-iltansa Porin Promenadikeskuksen estradilla saaneessa Olavi Virta -musikaalissa.
– Suuri kunnia päästä todellisen tangokuninkaan rooliin. Se huipentaa oman taitelijajuhlavuoteni. Olan saappaat ovat valtavan suuret ja niitä ei voi kukaan täyttää. Pitää vain olla nöyrä. Teemme Willmanin Kimin kanssa omilla resursseillamme omat Olavillemme.

Vanhan Olavin roolin näyttelevälle Honkaselle ja nuorta Olavia esittävä Willman laulavat suuren mestarin tuotantoa sekä yksin että yhdessä.
– Virran ääni oli aivan ainutlaatuinen. Mielestäni selviydyin kuitenkin ihan hyvin myös vaativasta Hopeinen Kuu -hitistä. Kovempi haaste itselleni on ollut Mambo Italiano, johon Seppo Tyni on tehnyt hienon sovituksen.

Virta -musikaalin jälkeen Honkasta nähdään Tuntemattoman Sotilaan Lahtisena.
– Siinäkin on iso haaste. Legendaarinen Veikko Sinisalo teki Laineen leffaversiossa todella väkevän ja mieleenpainuvan roolin Lahtisena.

Näyttelijän työ on tänä päivänä erittäin kiireistä. Päivät venyvät näytäntökaudella pitkiksi.
– Kovalevy käy kovilla kierroksilla. Pyrin lataamaan akkuja liikkumalla työmatkat kävellen. Vastapainoa tarjoaa varsinkin penkkiurheilu. Jääkiekkoa ja jalkapalloa seuraan tiiviisti. Rinnassa sykkii iso patasydän. Ystävyyssuhteita on syntynyt teatteriympyröistä, mutta myös urheilupuolelta. Karri Kiven kanssa on istuttu monesti pohtimassa lätkän kiemuroita. Musiikkijutuista tarinoimme usein muun muassa nykyisin Elonkerjuu -yhtyeessä nykyisin laulavan Juha Lagströmin kanssa. Juha tuli tutuksi kun, hän näytellyt Porin teatterissa vuosituhannen vaihteessa.

Tärkeässä roolissa Honkasen elämässä ovat myös omat lapset. He ovat 7- ja 13-vuotiaita.
– Näen heitä aivan liian harvoin. Molemmilla on kova palo näyttämölle. Voikin hyvin olla, että näytteleminen siirtyy Honkasen suvussa jo kolmannelle ikäpolvelle.
Marko Honkanen viihtyy mainiosti Porin Teatterissa. Tulevaisuudessa hän haluaisi tehdä jonkun roolin myös vieraalla kielellä.
– Se olisi taas kova haaste, mutta niistähän näyttelijä nauttii, sanoo Honkanen.
Marko Honkanen laulaa parhaillaan yhdessä Kim Willmanin kanssa Olavi Virran lauluja Porin Teatterin -uutuusmusikaalissa.

Marko Honkanen, näyttelijä, FIA
• Vanhemmat: Kalevi Honkanen ja Anja Päivärinta, näyttelijöitä molemmat.
• Kiinnitys Porin Teatteriin elokuussa 2000.
• Aikaisempia kiinnityksiä on muun muassa Kouvolan Teatterin, Mikkelin Teatterin ja Kuopion Kaupunginteatterin kanssa.
• Vierailijana muun muassa Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Mikkelin Naisvuoren Kesäteatterissa, Kirjurinluodon Kesäteatterissa sekä Helsingin Peacock -teatterissa.
• Honkanen muistetaan myös 1980-luvulla ahkerasti keikkailleen Aika -yhtyeen solistina. Yhtyeen levytyksiä ovat Rakkautta, Nähdään taas ja Musta Timantti.
• Lukuisia merkittäviä rooleja vuosien varrella. Mm. Veriveljet (Mickey), Rocky Horror Show (Brad), Kauppamatkustajan kuolema (Biff), The Producers (Max Bialystock), Killer Joe (Joe), West side story (Riff), Piukat Paikat (Jerry/Daphne), Elling (Frank), Puhdistus (Martin), Faijat (Lasse) ja Paluu Kielletylle Planeetalle (Kapteeni Myrsky).

Satakuntaliitto järjesti viime viikolla edunvalvontafoorumin Noormarkun klubilla, Ahlströmin ruukkialueella. Seminaariin osallistui muutama kymmenen henkilöä: luottamushenkilöitä, virkamiehiä ja edunvalvojia. Ulkopuolista viisautta satakuntalaiset saivat kahden vierailevan konsultin voimin. Ensimmäinen kertoi edunvalvonnan isoista trendeistä, toinen muuttuvasta liikennepolitiikasta.

Hyvistä alustuksista jäi mieleen yksi iso asia. Jatkossa Satakunnan kehitys tulee olemaan vielä nykyistäkin enemmän maakunnan itsensä varassa.

Satakunnan nykytila ei ole edunvalvonnallisessa mielessä paras. Kustannamme jo nyt paljon itse sellaisia asioita, jotka toisaalla Suomessa ovat valtion taakkana. Esimerkkeinä olkoot koulutus ja liikenne. Kun satakuntalaisten koulutustaso on maan keskiarvoa alhaisempi, on tätä haluttu korjata muun muassa Porin yliopistokeskuksen voimin. Sen verkoston alla toimii neljä yliopistoa. Jotta maakunnassa olisi tämän tason opetusta, rahoittavat yliopistokeskuksen toimintaa muun muassa maakunnan kunnat. Samoin professuureja on rahoitettu yksityisin lahjoituksin.

Liikenteen turvaamisessa tarvitaan myös paikallista pääomaa. Esimerkiksi Porin kaupunki rahoitti lentoliikennettä.

Satakunta on elinkeinorakenteeltaan Suomelle tärkeä. Täällä teollisuudessa työskentelee paljon ihmisiä ja Satakunta on vientimaakunta. Tästä huolimatta paljon parjatut liikenneyhteydet ja -väylät eivät ole siinä kunnossa kuin pitäisi.

Maakunnan tilanne ei ole kuitenkaan toivoton. Maakunnan omat toimijat – kunnat ja elinkeinoelämä – uskovat tähän alueeseen. Parasta aikaa Satakunnassa on menossa tai alkamassa satojen miljoonien eurojen investointeja. Niitä on niin Raumalla, Eurajoella, Harjavallassa, Porissa kuin Kankaanpäässäkin.

Vaikka maakunnassa itsessään on uskoa ja uskallusta tänne investoida, niin valtion suuntaan edunvalvonnan tulokset ovat monen mielestä liian pienet. Valtiota voi syyttää Satakunnan unohtamisesta, mutta viisautta on katsoa myös peiliin. Mistä johtuu, että liki kaikkien mielestä edunvalvonnassa on parannettavaa?

Yksi syy löytyy satakuntalaisista itsestään. Maakunnan sisäpolitiikka ei ole ollut yksituumaista. Edunvalvonnan painopisteitä ei ole pystytty riittävästi priorisoimaan. Aluepolitiikka on mennyt monen muun kriteerin etusijalle. Pori on maakuntakeskus, mutta sen lisäksi maakunnassa on muitakin itsellisiä alueita kuten Rauma, Etelä-Satakunta ja Pohjois-Satakunta. Turhan harvoin ne ovat katsoneet samaan suuntaan. Maakunnalliset luottamushenkilöt ovat istuneet luottamuspaikoilla enemmän oman alueensa edustajana kuin maakuntapoliitikkona.

Kahden vuoden kuluttua on jo järjestetty ensimmäiset maakuntavaalit ja ensimmäistä kertaa Satakunnassakin alkaa istua suorilla vaaleilla valittu maakuntavaltuusto. Vaikka lähtökohtaisesti uusien hallinnontasojen syntyminen ei lisää tehokkuutta, niin toivoa sopii, että maakuntavaalit tuovat Satakuntaan myös maakuntapoliitikot. Satakunta ansaitsisi tämän.

Ja jotta Satakunnan edunvalvonta ei olisi pelkästään tuhkan ripottelua, niin muistettakoon, että sote-uudistuksen myötä Satakunnassa tulee olemaan laajan päivystyksen sairaala. Se on ollut onnistunutta edunvalvontaa.

Mää meni täsä hiljakkoi lasareetii kattomaa yht ihmist ja kyl mää hämmästyi. Koko lasareeti alue oli mullistettu ja siäl oli menos isot laajennukset. Ko mää jäi linjapiilist poijes, ni opasteis seiso, et tonpäi 400 meetrii ja sit tonpäi 350 meetrii ja sit... En muist ennää. Synnyttäjjii varte oli pyärätiä. Tuli miälee, et onneks en ol synnytysijäs! Sit mää meni ovest sisäl ja rappuset yllöös ja yks fröökynä istu lasikopis ja jakso just vaival nosteskel viis senttii pitkii irtoripsiis ja viittoil kymmene senttii pitkäl rakennekynnelläs, et men tonpäi vaa ja punasist ovist läpitte ja sit seuraat vihreet färrii ja sit pehmeet pee-kirjaint ja sit menet aulaa ja sit hissii ja sit yhrenteetoist vooninkii ja sit...

Mää lähri korpivajelluksel ja joku ovi pläjähti päi naamaa, enneko mää huamasi, et yhres kyltis varotettii siittäki. Ovet aukes ittelläs ninko kummitustalos. Minnuu vastaa vello kauhee määrä kansaa pitki käytävii, kaike ikkäisii ja kaike färisii ja kaike näkösii. Piänii vavvojaki oli sylys. Mää ajatteli, et olenko mää tullu ny johonki tauluu taik elokuvvaa sisäl. Tämä oli ninko joku toine mailma.

Sama tiä tuli vähä syylline ja sukkela olo. Kyl määki ole ruikuttanu elämäni mistaakeist ja haavereist, mut yhtäkkii mää tajusi, et mää ole ollu aikalai hyväonnine ihmine. En ol ollu lasareetis muut kerttaa ko yhre lapse hakemas ja yhre rakkula leikkauttamas. Mahtoko niist tul yhtees neljä taik viis voorokaut? Lasareetit o jääny mul viaraiks, mut kyl mää se vajeltamise aikan tajusi, et ei sitä tiär, vaik tän joutus huamen. Taik tänäpä. Ei mikkää ol nin arvaamatoint ko elämä. Kaikki voi muuttuu sekuntis.

Terveitte mailmast huurellaa joskus sairaitte mailmaa semmostki, et olette itte aiheuttanu onkelmanne. Se tullee helposti huulil, ko näkkee, kummosii elintapoi ihmisil o. Pistää vihaks, ko verorahoil maksetaa sit kalliit hoirot. Kyl elintavoist tartteeki puhhuu, mut syyllistämine o vaikeempi juttu. Ei kukkaa suunnittel mukulan, et hän mennee ison hunninkol ja hänest tullee vaik alkoholisti. Elämä o mone asia summa. Ja ko tarkemmi syynää, ni huamaa, et terveitte mailma ja sairaitte mailma välis o kauhee määrä välimuatoi. Suuri enemmistö taapertaa välimaastos. Ei mikkää asia ol mustavalkone.

KRÖÖNRUUSKA

Purjehdusta vähäpojasta asti aktiivisesti harrastanut raumalainen Olli ”Oka” Ylönen osallistui kymmenen vuotta sitten purjehdukselle, jota voi hyvällä syyllä kutsua ikimuistoiseksi. Ylönen osallistui Suomen Purjelaivasäätiön lippulaivan, 126-jalkaisen kuunari Helenan Suomen Joutsenen vanavettä seuranneelle matkalle, johon sisältyi myös legendaarisen Kap Hornin eli Etelä-Amerikan eteläisimmän kärjen kiertäminen.
Kaikkiaan mukana oli 24 suomalaista, joista kolme Raumalta. Oka Ylösen lisäksi aikanaan Suomen mahtavimman purjelaivaston kotikaupungista tulivat konemestari Simo Toivonen ja nykyisin Yhdysvalloissa asuva Pilvi Innola.
– Me kaikki saimme kunniakirjan, jonka mukaan olemme ansainneet kaphoornarin nimen ja arvon, Ylönen esittelee.
– Osa meistä on teettänyt omaan käyttöön myös Kap Horn-lipun, joka noudattaa alkuperäisen kaphoornarien järjestön A.I.C.H.:n lippua väriensä puolesta. Molempiin lippuihin on kuvattu albatrossi, mutta tekstit ovat täysin erilaiset, selvittää Ylönen.

A.I.C.H.:n lipussa lukee ylhäällä järjestön nimilyhenne ja alhaalla St. Malon yhdistyksen perustamispaikan mukaan. Oka Ylösen lipussa vastaavat tekstit ovat Cape Horn ja TS Helena.
– Helena on rekisteröity kauppalaivaksi, joten olemme oikeutettuja kaphoornarin arvoon. Eikä lipun käytössäkään pitäisi olla mitään epäselvyyttä. Kysyin asiasta Suomen järjestön viimeiseltä puheenjohtajalta Yngve Sundqvistilta, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, perustelee Ylönen.

Vieressä kuunteleva Rauman merimuseon johtaja Hannu Vartiainen ei kiistä Helenan ja miehistön kymmenen vuotta sitten toteutetun purjehduksen arvoa, mutta kaphoornarin arvoa hän ei välttämättä Ylöselle ja kumppaneille soisi.
– A.I.C.H. eli Amicale Internationale des Capitaines au Long Cours Cap Hornies oli Saint Malossa vuonna 1936 perustettu yhdistys, joka oli tarkoitettu ainoastaan Kap Hornin purjelaivalla kiertäneille ranskalaisille merikapteeneille. Seuraavaksi vastaavan yhdistyksen saivat englantilaiset ja saksalaiset. Logiikka oli se, että liikkeelle piti lähteä Australiasta.
– Suomen kaphoornarien veljeskunta Amicale des Capitaines au Long Cours Cap Hornies Finlandais perustettiin 1965. Sen säännöt olivat jopa tiukemmat kuin missään muussa maassa. Meillä merikapteenien koulutukseen kuului pakollinen harjoittelu purjealuksilla aina 1940-luvun alkuun asti, joten jäseniä riitti. Viimeiset suomalaiset purjelaivat Pamir ja Passat kiersivät Kap Hornin niinkin myöhään kuin vuonna 1949.
– Helenalla Kap Hornin kiertäneet eivät ole perinteisen kaavan mukaan kaphoornareita, Vartiainen näkee.

Raumalla vanhan liiton kaphoornareita oli muutamia. Heistä viimeinen, merikapteeni Matti Lappalainen kuoli 93-vuotiaana vuonna 2010. Suomen yhdistys lopetti toimintansa 2006, alkuperäisen A.I.C.H.:n jäsenet lopettivat oman yhdistyksensä kolme vuotta aiemmin Saint Malossa, Hannu Vartiaista suoraan siteeraten ”saappaat jalassa”.
Merikapteenin koulutuksen saanut Hannu Vartiainen johtaa itse Kap Hornin kiertäjien perinnettä vaalivaa Cape Horn Tradition Society Finland -yhdistystä, jonka kotipaikka on Rauma.
– Olemme saaneet haltuumme kaikkien vanhojen kaphoornarien kuva-albumit. Rauman merimuseossa on tuhansittain heidän kokemuksistaan kertovia valokuvia. Suomalaisten Kap Hornin kiertäjien yhdistyksen kaikki dokumentit ovat puolestaan hyvässä tallessa Sjöhistoriskassa Turussa, Vartiainen kertoo.

Niin tai näin, mutta Olli Ylönen aikoo vastakin kutsua niin itseään kuin muitakin Helenan kymmenen vuoden takaisen miehistön jäseniä kaphoornareiksi, eikä albatrossilippukaan häviä minnekään hänen Najad 391-tyyppisen purjepaattinsa mastosta.
– Minulle on tärkeintä se, että tiedän olleeni itse mukana tekemässä jotain ainutkertaista. Ihminen tuntee itsensä aika pieneksi, kun luonnonvoimat pistävät parastaan. Reissulla, jonka aikana kiersimme Kap Hornin, tuulta oli pahimmillaan 25 metriä sekunnissa, mutta olen kokenut Helenalla Meksikonlahdella jopa 37 metrin nopeudella puhaltaneen puhurin, Ylönen kertoo.
Kaikkiaan Ylönen laskee tehneensä Helenalla jo kahdeksan reissua. Kerran on siis kierretty Kap Horn ja kerran menty yli Atlantin. Loput matkoista ovat kierrelleet Karibialla.

ASKO TANHUANPÄÄ

Porilaiset yhdistykset tempaisivat asunnottomuuden ja köyhyyden poistamiseksi maanantaina aina pitkälle iltaan saakka.
– Kun vastaavaa päivää järjestettiin ensimmäisen kerran 15 vuotta sitten, päättäjien mielestä asunnottomuutta ei edes ollut, Heikki Kemppainen jutteli Eetunaukiolla maanantaina.
Kävelykadulla Porin Sininauha järjesti keskustelutilaisuuden ja tarjosi grillimakkaraa. Keskustelemassa asunnottomuudesta olivat muun muassa kaupunginhallituksen puheenjohtaja Juha Vasama sekä valtuuston puheenjohtaja Diana Bergroth-Lampinen. Kemppainen havaitsi, että kaupungin portaissa asunnottomuus jo tunnustetaan.

Kemppainen on ollut aikoinaan tutkijana työvoimahallinnossa ja kuului ex-kansanedustaja Heikki Rinteen muodostamaan ydinryhmään. Silloin kamppailtiin pitkäaikaistyöttömyyden poistamiseksi.
– Perkasimme pussinpohjia, kuten Kemppainen tänään ilmaisee vaikeimmin työllistettävien jaloilleen nostamisen.
Samaa on asunnottomuuden poistaminen. Hän sanoo, että aina joku putoaa systeemin railoihin ja tippuu kaiken ulkopuolelle.
– Tässä me pyrimme tekemään itsemme tarpeettomaksi.

Porin Sininauha ry:n toiminnanjohtaja Johanna Huhtanen sanoo, että jos asian ratkaiseminen olisi helppoa, se olisi jo tehty.
Huhtala arvioi paljon nähneenä, että täysin vailla asuntoa seutukunnalla on alle kymmenen henkeä.
Sininauhan suojissa viimeisen vuoden aikana on vieraillut 80 henkeä. Sininauha tarjoaa 23 asuntopaikkaa, jotka ovat tänään täynnä.
Hänen mielestään sosiaalisia tarpeita ajatellen vähäväkisten asuntoja pitäisi rakentaa lisää.

Niin Huhtala kuin Kemppainenkin sanovat, että elämä hankaloituu pahasti, kun luottotiedoissa on ongelmia ja pankkisuhteet katkeavat. Syntyy turhan suuri kynnys. Vuokra-asuntoja ei yksinkertaisesti vain saa.

Heikki Kemppainen lisää, että asiaa on hyvä pitää esillä.
– Jotta ihmisillä olisi olemassa perusturva ja ihmisarvo. Siitä lähdetään liikkeelle.
Heikki Kemppainen toimii tänään Ennalta ehkäisevän päihdetyön EHYT:n jäsenjärjestössä Porin Seudun Elämäntapayhdistyksessä sihteerinä. Hän myöntää kokeneensa itsekin takavuosina asunnottomuuden, mutta tänään asiat siltä osin ovat kunnossa.
Iltatilaisuus pidettiin Porin Seudun Työttömien toimitiloissa ja pihamaalla illalla.
– Asunnottomuus on hirveimpiä kohtaloita mitä ihmisellä voi olla, Johanna Huhtala lisää.
Armi Kannisto Porin Seudun Työttömät -järjestöstä korostaa, että asunto on lähtökohta, jonka pohjalta voi jotain rakentaa eteenpäin.
– Kaikkea sen jälkeen voi saada ehkä korjattua.

Porin Raatihuoneen tornista yli 160 vuotta aikaa ohikulkijoille näyttänyt kello on karhukaupungin julkisista aikaraudoista ehdottomasti se kuuluisin. Tunnetun ilmajokelaisen kellosepän Juho Yli-Könnin vuonna 1853 valmistaman kellon kunnosta on pitänyt jo reilut 44 vuotta huolta porilainen kelloseppä Harri Niinikoski.

Reilun viikon päästä tornikellon jälleen talviaikaan siirtävä Niinikoski aloitti neljään ilmansuuntaan aikaa näyttävän kellon vetämisen ja hoidon kesällä 1973. Aluksi Niinikoski kiipesi kellotorniin työskennellessään kelloseppä Matti Syväsalmen liikkeessä ja myöhemmin itsenäisenä yrittäjänä toimiessaan.
– Raatihuoneen tornikellon huolto ja ylläpito on jo vuosikymmeniä ollut säännöllistä. Toimenpiteet vaihtelevat, mutta nousen torniin aina tiistaisin – siinä aamukuuden ja -seitsemän välillä. Mikäli kyseessä on kellon tavallinen rutiinitarkastus, siitä selviää 20 minuutissa, kertoo Niinikoski.

Carl Ludvig Engelin suunnitteleman uusklassisen rakennuksen huipulla sijaitseva tornikello toimii vetämisen jälkeen aina viikon.
– Mikäli tiistaipäivälle osuu jokin pyhä, niin silloin käyn vetämässä kellon etukäteen. Jälkikäteen se ei enää onnistu, sanoo Niinikoski.
Niinikoski selventää operaation yksityiskohtia.
– Kello vedetään veivillä. Koneiston 70 ja 50 kilon käyntipainot nostetaan ylös ja ne laskeutuvat aina tasatunnin lyödessä pienen pykälän alaspäin. Viikkoa myöhemmin laskeutuneet painot täytyy jälleen käydä nostamassa ylös, valistaa Niinikoski.

Lokakuun lopussa on edessä jälleen pari kertaa vuodessa tapahtuva operaatio. Valtakunnassa siirrytään taas talviaikaan. Se tietää Niinikoskelle ylimääräistä keikkaa Raatihuoneen torniin.
– Suomessa siirryttiin ensimmäisen kerran kesäaikaan maaliskuussa 1981. Kellonsiirrosta tuli Porissakin iso tapahtuma. Se keräsi 35 vuotta sitten paikalle aamukahdelta niin tavallisia kadunkulkijoita kuin mediaakin. Nykyisin käyn siirtämässä viisareita vasta sunnuntaiaamuna. Silloin yleisönä ovat yleensä vain Raatihuoneella majailevat naakat, jotka kurkkivat sisään tornin pyöreistä ikkunoista, sanoo Niinikoski.

Kellotornissa aamuhämärissä työskentely ei välttämättä sovi Niinikosken mukaan heikkohermoisimmille.
– Naakkojen liukuessa pitkin peltikattoa kummituksiin uskovia saattaa hirvittää, naurahtaa 64-vuotias kelloseppä.

Kurjat säätkään eivät estä kelloseppää nousemasta korkealle torniin.
– Saan kuitenkin työskennellä sisätiloissa. Talvella pakkanen tuntuu kuitenkin tornissa ja kesällä puolestaan helle. Sateet eivät minua haittaa, mutta ukkossään noustessa työskentelyssä on omat riskinsä. Salaman osuessa kuparisiin osoittimiin voi käydä huonosti, korostaa Niinikoski.

Niinikoski kertoo onnistuneensa aina siirtämään kelloa oikeaan suuntaan.
– Nyrkkisääntönä itselläni on, että siirrän kelloa kohti juhannusta. Kesäaikaan siirryttäessä nopeutan kellon kulkua ja talviaikaan siirryttäessä pysäytän kellon tunnin ajaksi, kertoo Niinikoski.

Satoja tunteja Porin Raatihuoneella viettänyt Niinikoski tuntee kellontornin kuin omat taskunsa.
– Nykyisin reitti ylös torniin on jo valaistu. Jos sähköt jostain syystä katkeaisivat, osaisin liikkua tutuissa portaissa vaikka pilkkopimeässä.

Ammattitaitoisen huollon ja ylläpidon ansiosta Raatihuoneen iäkäs ajannäyttäjä on erittäin hyvässä kunnossa. Viimeisin suurempi operaatio tornikellolle tehtiin vuosi sitten. Silloin muun muassa korjattiin kello viisareita.
– Kello oli tuolloin kahden viikon ajan pysähdyksissä, sanoo Niinikoski.

Kellon kunnossapito on Niinikoskelle kunnia-asia.
– Haluan huolehtia säännöllisesti kellokoneiston öljyämisestä sekä puhdistamisesta. Varsinkin puhtaanapito kuuluu tärkeänä osana kellon viikoittaisiin huoltotoimenpiteisiin, korostaa Niinikoski.

Kellon rukkaaminen kahdesti vuodessa jakaa ihmisten mielipiteitä. Niinikoskea kesäaikaan siirtyminen ei häiritse.
– Päinvastoin. Pidän siitä, kun saamme siirron ansiosta lisää päivänvaloa myös iltaan.

Niinikoski on Raatihuoneen tornissa näköalapaikalla.
– Olen vuosien varrella ottanut paljon valokuvia tornista ja jopa napannut videoitakin. Ylhäältä on ollut hienoa seurata, miten Pori on kehittynyt ja kaupunkimaisema muuttunut. Oli myös upea juttu, kun Raatihuoneen huonoon kuntoon joutuneet patsaat saatiin vihdoin ehostettua, kiittelee Niinikoski.

Kellot katoavat katukuvasta

Tavallisten suomalaisten elämään kello alkoi vaikuttaa keskeisemmin vasta 1800-luvun loppupuoliskolla teollistumisen ja rautateiden myötä. Vuosisadan loppuun mennessä taskukellosta oli tullut jokamiehen varuste.
Omien henkilökohtaisten aikarautojensa lisäksi kansalaiset seuraavat aikaa julkisista kelloista. Porissa tunnetuimmat julkiset ajanmittauslaitteet ovat Raatihuoneen tornikellon lisäksi kauppatorin digitaalinen kello, Keski-Porin kirkon kello sekä linja-autoaseman julkisivun isoviisarinen aikarauta.
– Porin katukuva on kellojen osaltakin muuttunut vuosien varrella melkoisesti. Ennen porilaisilla kello- ja kultasepänliikkeillä oli omat kellonsa. Ajannäyttäjiä oli runsaasti, ja ne olivat yleensä myös ajassa. Tänä päivänä tilanne on toinen ja kellot ovat katujen varsilla huomattavasti harvemmassa, sanoo kelloseppä Harri Niinikoski.

Normaali- eli talviaika alkaa 30.10. Kesäaika päättyy ja talviaika alkaa siten sunnuntaiaamuna kello 4. Kelloja siirretään silloin tunti taaksepäin kello 3:en. Talviaika päättyy ja kesäaika alkaa sunnuntaina 26.3.2017.

Satakunnan keskussairaalan vastasyntyneiden teho-osastolla hymy oli perjantaina herkässä. Porilaisen pariskunnan Krista Ritosaaren ja Ville Korvenrannan pikkumies pääsi viikonlopuksi ensimmäisen kerran kotilomille. Vauvan syntymästä oli tuolloin kuusi viikkoa ja kolme päivää. Hän syntyi Turun yliopistollisessa keskussairaalassa raskausviikolla 31+3.
– Vauva meinasi syntyä jo viikolla 24, siksi olin loppuraskauden ajan Turussa, tuore äiti juttelee.
Kotikulmille Satakunnan keskussairaalaan he saapuivat pikkumiehen ollessa muutaman päivän ikäinen.

Perjantaina ennen kotiviikonloppua Krista ja vauva toimivat mannekiineina. Mikko Lahtinen Karpalopiste Oy:stä lahjoitti kaksi imetystyynyä vastasyntyneiden teho-osastolle. Hän tuntee lukkarinrakkautta osastoa kohtaan, sillä se on vaimo Sonja Lahtisen työpaikka. Parhaillaan Sonja on hoitovapaalla sairaanhoitajantyöstään. Lahjoitus liittyy tällä viikolla vietettävään valtakunnalliseen Imetysviikkoon.
– Saimme maahantuojalta lahjoituksena kaikkiaan kolme tyynyä. Se kolmas arvotaan Imetyskahvila-tapahtumassa Porissa ensi lauantaina, Mikko Lahtinen selvittää.

Kristan ja Villen esikoinen on malliesimerkki vauvasta, jolle maistuu rintamaito. Imetyksen kanssa ei ole ollut vähäisintäkään ongelmaa.
– Hyvä tyyny estää hartiakivut, asento on hyvä, Krista kehuu koekäyttäessään lahjoitusta.

Naisten- ja lastentalon läheisyydessä sijaitsevan Karpalopiste Oy:n tiloihin on kokoontunut Porin seudun imetystukiryhmä ry:stä tukiäidit Maria Paavilainen ja Anna-Maria Linnamäki sekä Anna-Kaisa Vesterholm, joka työskentelee keskussairaalassa kätilönä ja on Satakunnan Kätilöyhdistyksen hallituksen jäsen.

Naiskolmikko pitää palaveria yhdistysten yhdessä järjestämästä avoimesta Imetyskahvilasta. Kahvila on kuluvan viikon lauantaina kello 10–14. Se sijaitsee Porissa Lapsis ry:n tiloissa osoitteessa Rautatienpuistokatu 6.
– Kahvila on kaikille avoin, teemana on kansallista Imetysviikkoa mukaillen Kestävä kehitys. Meitä tukiäitejä ja kätilöitä on paikalla, samoin kantovälinetukihenkilöitä. Luvassa on muun muassa askartelua, arvontaa, Karpalopisteen tuote-esittelyjä, vapaata keskustelua. Lapsille on siellä leluja ja hoitajat.

Porin seudun imetystukiryhmä kokoontuu kuukausittain Esikossa osoitteessa Tiilimäentie 2. Tietoja löytyy facebookista ja osoitteesta www.imetys.fi.

Sairauseläkkeeltä yrittäjäksi

Mikko Lahtisen, 32, elämä näyttää tänä päivänä työntäyteiseltä ja onnelliselta. Vielä hetki sitten hän oli olkapäänsä takia määräaikaisella sairauseläkkeellä ravintolan vuorovastaavan työstä. Ammatiltaan hän on ravintolakokki. Työn vastapainoksi hän on ikänsä treenannut ahkerasti, mutta kehonhuolto on jäänyt huomioimatta.
– Nuoresta asti olen tehnyt paljon töitä ja voimaillut viisi kertaa viikossa, kunnes tuli totaalinen pysähtyminen. Kulumaa oli iästäni huolimatta laajalti. Vahvat lääkkeetkään eivät vieneet kipua. Kotona oli vaimo ja kaksi pientä lasta. Tilanne oli hankala. Onneksi keväällä tuli helpotus, Mikko Lahtinen huokaa yrityksessään Karpalopiste Oy:ssä järjestelleessään tuotteita paikoilleen.

Käännekohdaksi muodostui työkokeilu samaisessa yrityksessä. Lopputuloksena Mikko ja vaimonsa Sonja ostivat Riitta Viitalalta yrityksen liiketoiminnan varastoineen kuluvan vuoden heinäkuussa. Riitta jatkaa yrityskummina ja mentorina Mikon tukena. Sonja on hoitovapaalla sairaanhoitajan työstään ja on puolisonsa oikeana kätenä yrityskuvioissa.
– Sonja on suurin kannustajani ja tukijani.

Mikko opiskelee parhaillaan Sataedussa merkonomiksi. Opinnot tukevat yrittäjyyttä ja antavat hyvät valmiudet suunnitella tulevaa. Opintojen lähipäiviä on viikossa yksi. Lahtisilla on yhdessä laajat tulevaisuuden visiot yrityksen kehittämiseksi. Esimerkiksi vielä tämän vuoden puolella aukeaa nettikauppa.
Mikko Lahtinen on sitkeä mies. Hän selätti vaikean tuki- ja liikuntaelinsairauden lähes kokonaan ja ryhtyi hoitotarvikeliike Karpalopiste Oy:n yrittäjäksi.

Bar Kinon perjantai-illassa on tarjolla harvinaista herkkua. Syyskuussa toisen pitkäsoittonsa julkaissut kuusimiehinen Ile Kallio Big Rock Band on näillä leveysasteilla ja tähän aikaan poikkeuksellinen bändi.

Kallion nimekäs kolonna näki päivänvalon keväällä 2013. Yhtyeen debyyttialbumi Shook Up ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Kolmen vuoden aikana bändi on todistanut toimivuutensa keikoilla pitkin Suomea. Huippumuusikoiden bändi soittaa soul-vivahteista alkuvoimaista bluesrockia.
– Meillä on se etulyönti, ettei vastaavaa kokoonpanoa kotimaasta juuri nyt löydy, Ile Kallio sanoo.

Kakkosalbuminsa IKBRB teki uudistuneella kokoonpanolla. Mukana ovat Ilen lisäksi yhä rumpali Okko Laru, basisti Masa Maijanen ja kosketinsoittaja Puke Kataja. Laulusta vastaa sielukkaan soundin omaava ruotsalainen Patrik Eriksson.
– Kuulin Hesaan muuttanutta Patrikia viitisen vuotta sitten. Keikan jälkeen olin vakuuttunut kaverin taidoista. Nyt on helppo sanoa, että hän on juuri oikea vokalisti meidän ryhmäämme.

Right Now -albumin raidoilla IKBRB tykittää kuuden miehen voimin. Vientikelpoinen bändi on tarkastanut rivejään puhallinosaston osalta.
– Torvisektion korvaa nyt keikoilla Esa Niivan tenorisaksofoni. Albumin materiaali vaati pientä muutosta ja torviin on otettu kevyempi ote. Soundi on kuitenkin edelleen bändille tunnusomainen eli yksinkertaisesti erittäin energinen. Sama energia virtaa myös stagella. Sinne ladataan ja jätetään aina kaikki, mitä miehistä irtoaa, vakuuttaa Kallio.

Big Rock Bandin nokkamiehen mukaan uutuusalbumin omaan tuotantoon nojaava materiaali on monipuolinen.
– Bändin ote on vain tiukentunut. Meno on armotonta, muttei kuitenkaan sielutonta jyräämistä. Joukkoon mahtuu myös yksi koskettava balladi, kertoo Kallio.

Oulusta vuonna 1960 perheineen pääkaupunkiseudulle muuttanutta Kalliota ei tarvitse tarkemmin esitellä. 16-vuotiaana Remu Aaltosen pyynnöstä ja kitaristi Janne Ödnerin suosittelemana Hurriganesin alkuperäiseen kokoonpanoon liittynyt Kallio on tehnyt mittavan uran.

Kallion ensimmäinen Ganes-visiitti Remun ja Cisse Häkkisen rinnalla kesti vain puolisen vuotta.
– Se oli koulupojalle siihen saumaan juuri sopivan mittainen pesti, sanoo Kallio.

Toinen yritys osui vuoteen 1975, jolloin Ile korvasi Crazy Days-levyllä Albert Järvisen.
– Funtsasin tarjousta pari päivää, mutta eihän siitä voinut kieltäytyä. Olihan Ganes silloin maan ehdoton ykkösbändi.

Seurasi kiihkeää keikkailua myös länsinaapurissa, jossa Hurriganesin suosio oli hurjaa.
– Kaksi Stockiksen keikkaa olivat ikimuistoisia. Lähdimme Ruotsiin maaotteluhengessä. Halusimme näyttää, mitä on todellinen rock’n’roll. Onnistuimme valloituksessamme. Tupa oli täynnä ja suksee aivan mieletön. Juuri noista legendaarisista länsinaapurin keikoista muistot ovat ne hienoimmat, sanoo Kallio.

Sen jälkeen jälleen Järviselle tilaa antaneen Kallion kitara lauloi muun muassa Kolerassa ja Madame George -yhtyeessä. Kansainvälistä läpimurtoa tavoitelleen Pera & The Dogsin hajottua Ile palasi jälleen Janne Louhivuoren tilalle Remun trioon.
– Lupasin Remulle, että tulen mukaan vuodeksi. Niin hänkin oli bändin tulevaisuutta suunnitellut.

Ile pyöritti hetken myös omaa Diesel-bändiään. 90-luvun alussa hän tapasi tulevan vaimonsa Kaija Kärkisen. Pariskunta perusti duon, joka nousi heti debyyttialbumillaan yleisön suosioon. Duo on yhä toiminnassa.
– Kaijan kanssa musisointi on loistavaa vastapainoa tälle bändirytinälle. Löytyyhän esimerkiksi Neil Youngilta ja Springsteeniltäkin se akustinen puoli, muistuttaa Kallio.

Ile Kallio Big Rock Band kiertää parhaillaan maata kovalla tahdilla. Perjantaina 28.10. Kallion rykmentti saapuu Bar Kinoon.

Ilen omat Ganes -suosikit:
• Oh Baby Doll
• Hey Bo Diddley
• Walkin’ The Dog
• Honey I’m Leaving

Maanantaina Tampereen kaupunginvaltuustossa käsiteltiin isoa kaupunkikuvaan vuosikymmeniä vaikuttavaa asiaa, kun asialistalta löytyi kaupunkiraitiotien rakentaminen.

Tampereen suunnitelmissa on ollut, että vuonna 2020 otettaisiin käyttöön raitiovaunulinja reitillä Hervanta-keskusta-Tampereen yliopistollinen sairaala. Raitiolinja ei ole Tampereella uusi asia. Ensimmäistä kerran raitiolinja kaatui 1910-luvulla ensimmäiseen maailmansotaan.

Nyt päätökseen asti tullutta asiaa on valmisteltu jo 1980-luvulta asti. Tampereen raitiotien viimeisemmäksi hinnaksi on laskettu 283 miljoonaa euroa. Silti esittelijät ovat olleet vakaasti sitä mieltä, että hanke kannattaa. Sen on laskettu tuovan Tampereelle lisää lipputuloja, verotuloja, tehostavan maankäyttöä, nostavan kiinteistöjen hintaa ja se parantaisi myös ilmanlaatua. Kaupunkiraitiotietä on joskus ääneen haaveiltu Porissakin.

Tampereen raitiotiestä saa aasinsillan Porin liikenneyhteyksiin. Vaikka Pori on tukenut sadoilla tuhansilla euroilla maakunnallista lentoliikennettä Porista Helsinkiin, niin reitistä ei ole saatu siltikään kannattavaa. Yrittäjiä ei kannata syyttää. He ovat laittaneet itsensä reitin puolesta likoon ja työ on tehty niin ohuella organisaatiolla kuin mahdollista. Matkustajia ei kuitenkaan ole ollut riittävästi.

Porin kaupungin tuen lentoliikenteelle ymmärtää. Kyse on sekä lentokentän että Suomen ilmailuopiston tulevaisuudesta. Kaupungin tahtotilasta kertoo sekin, että myös ensi vuoden budjettiehdotuksessa mukana on 500 000 euron tuki lentoliikenteelle.

Valtakunnan tasolla kaukoliikenteessä raideliikenteeseen uskotaan. Nykyinen maan hallituskin päätti kevään budjettiriihessä käynnistää uuden nopean junayhteyden jatkosuunnittelun Turun ja Helsingin välille. Hurja visio on, että jonakin päivänä Turusta pääsisi junalla tunnissa Helsinkiin. Samalla laaja osa Etelä-Suomea tulisi yhdeksi työssäkäynti- ja talousalueeksi.

Satakunnan ja Porin ongelma ovat liikenneyhteydet. Lentoliikenne ei ole noussut siivilleen, moottoriteistä voi vain unelmoida. Junayhteyksissäkin Pori on jäänyt muiden jalkoihin. Etelä- ja Länsi-Suomessa pääsee nopeilla junayhteyksillä poikkeuksetta jokaiseen maakuntakeskukseen. Yksi maakunta tekee kuitenkin poikkeuksen ja se on Satakunta. Raideliikenteen osalta olemme Tampereen takamaata. Nykyisin Helsinkiin ei Porista pääse alle kolmen tunnin ellei sitten aja omalla autolla ylinopeutta.

Joidenkin laskelmien mukaan Pori-Tampere –välille pitäisi tehdä noin 150 miljoonan euron investoinnit, jotta välillä voisi kulkea nopea juna. Se on paljon rahaa, mutta esimerkiksi nopean junayhteyden jatkosuunnitteluun Turun ja Helsingin välille on nyt varattu rahaa 40 miljoonaa euroa. Jotta Porin ja Tampereen väli voitaisiin kulkea nopeammin, se vaatisi muun muassa tasoristeyksien poistoa sekä turvalaitteiden ja siltojen uusimista. Yksi iso kysymys on myös se, että hankkeen taakse saadaan maakunnallinen yksituumaisuus.

Rautatieaseman seutu on muuttumassa Porissa ensi vuonna myönteisesti jo paljon. Ammattikorkeakoulun kampus valmistuu ja matkakeskus aloittaa. Näkymä nopean junayhteyden mahdollisuudesta antaisi uutta potkua koko maakunnan kehittämiseen.

Olen viime aikoina katsonut CNN:ää erittäin paljon, erityisesti Yhdysvaltain presidentin vaalien uutisointia. Mielestäni ei ole väärin sanoa, että enemmistö äänessä olleista, niin ehdokkaista kuin heidän tukimiehistään, ovat ottaneet papukaijamaisen puhuvan pään –viestintätyylin yrittäessään kertoa omista mielipiteistään. Tai ainakin poliittisissa väittelyissä yleensä vain toistellaan ulkoa opittuja lauseita ilman todellista sanojen takana olevaa ajatusta.
Väitän, että harva suomalainenkaan voinee sanoa, ettei olisi kuullut väitteitä, joiden mukaan Trump ei luonteeltaan sovi presidentiksi, tai että missä ovat Clintonin poistamat 30.000 sähköpostia? Pelkät iskulauseet tai sokea luottamus oman puolueen ohjelmiin eivät koskaan voi olla rakentavan poliittisen keskustelun pohja. Suomella on ensi vuonna edessä kuntavaalit ja sitten peräkkäisinä vuosina kahdet valtiolliset vaalit. Vuoden 2018 maakuntavaaleista puhumattakaan. Toivottavasti puhuvan pään –viestintä ei yleisty myös Suomessa.
Yksi tärkeimmistä asioista poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa on ymmärtää yhteiset lähtökohdat kuten taloudelliset tms. tunnusluvut ja lainsäädännöllinen pohja. Tämä on mahdotonta, jos osapuolet eivät tiedä, miksi ovat jotain mieltä ja perustelevat kantaansa vain tietyn puolueen jäsenyydellä.
Kansalaisilla ei tarvitse olla selvää ratkaisua ongelmiin. He eivät päätä veroprosentista kuntavaltuustoissa tai säädä lakeja eduskunnassa. Mutta ehdokkailla pitää olla riittävästi tietoa ja viestintäosaamista kertoa, miten joku päätös vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme tai miksi äänestää jotakin puoluetta tai jotakin ehdokasta. Ehdokas, joka toistaa vain jonkun toisen henkilön tai puolueensa mielipiteitä, ei voi olla vakavasti otettava ehdokas. Hän voi olla intohimoinen esiintyjä, mutta intohimo peittää useasti logiikan. Ja lopulta aina logiikka voittaa intohimon. Faktat voittavat perustelemattomat väitteet. Älyn ei kuitenkaan aina tarvitse voittaa tunnetta!
Meille ulkomailla työskenteleville painotetaan aina kirjoittamatonta kultaista sääntöä, että ”älä aloita tuntemattoman kanssa keskustelua politiikasta tai uskonnosta”. Ihmiset saattavat ottaa nämä aiheet liian henkilökohtaisesti eikä normaali keskustelu ole siksi mahdollista. Ulkomailla kyllä, mutta Suomen politiikassa minkään aiheen ei pitäisi olla kielletty, kun puhutaan siitä, miten tulevaisuutta rakennetaan. Vaikeatkin väittely- ja keskusteluaiheet ovat rakentavia, jos osapuolet kunnioittavat toisiaan. Jos osapuolet tietävät, mistä puhuvat ja mikä on yhteinen lähtökohta. Poliitikkojen ja päättäjien keskinäinen kunnioitus ja luottamus sekä osaaminen ovat päätöksenteon onnistumisen edellytyksiä.
Sir Francis Bacon totesi jo 1500-luvulla, että ”tieto on valtaa”. Poliitikon ja päättäjän on parempi olla valmistautunut kuin papukaijamainen puhuva pää.

JOUNI LEHTIMÄKI

Porissa joulutori vaihtaa paikkaa ja saa kylkeensä kuusen ja kahvilan.

Satakuntalainen Joulutori järjestetään Porissa tänä vuonna neljättä kertaa. Nyt kävijät voivat siemailla ostosreissun lomassa terästettyä glögiäkin, sillä Joulutori muuttaa Eetunaukion kahvila-ravintola Ice Cream Housen kylkeen.

Myös joulukuusi tulee, vaikka sen luultiin joutuvan kaupungin säästölistalle. Suunnitteluhortonomi Tapani Söderberg Porin katu- ja puistosuunnittelusta kertoo, että sekä Eetunaukiolle että torille tulee kuuset ja niihin valaistus.
– Kävelykadun jouluvalaistusta aletaan rakentaa vähitellen marraskuun aikana niin, että kaikki valot saadaan päälle joulunavauksessa 26. marraskuuta, Söderberg kertoo.
Valaistus syntyy led-nauhoilla, jotka kiedotaan isoihin puihin koko kävelykadun alueella sekä uuden joulutorin alueella Itäpuiston itäpäässä. Jo aiemmin led-nauhoja on ollut Eetun-aukiolla lavan ympäristön puissa.
– Eetunaukion puiden jouluvalaistuksesta on tullut meille paljon kiitosta, ihmiset ovat niistä tykänneet.
Puiden valaisemisella luodaan perusvalaistus pimeään vuodenaikaan. Myymälöiden omat jouluvalot ja julkisivuvalaistukset tuovat siihen lisäpiristystä.

Porin joulunavaus on 26. marraskuuta kello 12 torin Satakieli-lavalla. Joulupukki saapuu hevosvaunuilla kävelykatua pitkin.
– Torilla häntä odottaa 60 tontun kuoro. Muutakin ohjelmaa on ja päivään mahtuisi vielä lisää esiintyjiäkin, kertoo Käviksen toiminnanjohtaja Kirsi Sainio-Lehtimäki.
Hän kertoo, että myös Joulutorille mahtuisi vielä lisää myyjiä ja esiintyjiä eli halukkaiden kannattaa ottaa yhteyttä.
Joulutori avautuu perjantaina 16. joulukuuta ja on avoinna päivittäin 22. joulukuuta saakka. Sen loppuhuipennuksena on kahden päivän Tuomaan markkinat 21.–22.12.
Joulutorin kojut tulevat sijaitsemaan Ice Cream Housen ympärillä. Myyntikojujen lisäksi joulutorille tulevat taas viime vuonna kävijöitä ihastuttaneet alpakat. Työnäytöksenä on kyläseppien ulkoahjo.
Sainio-Lehtimäki iloitsee siitä, että uuden sijainnin myötä Joulutorille tulijat voivat helposti viipyä pitempään istahtamalla kahvilaan.

Janne Larisuo ja Antti Kokkila Ice Cream Housesta kertovat, että viime viikon keskiviikkona kahvilassa järjestetty Ylen A2-etkot -ilta osoitti, miten kahvilan tunnelma toimii viileälläkin ilmalla. Lamput, loimut, lämmittimet ja huovat saavat joulutorin aikaan seurakseen vielä joulukoristeita ja -musiikkia.
– Porissa ei joulutoria rakenneta turisteille, kuten isoissa keskuksissa. Täällä tätä tehdään porilaisille, Larisuo pohtii.
– Kahvilamme on keskeinen paikka, ei sitä voi pitää talvella pelkkänä varastona. Nyt Ylen illasta saimme hyvää palautetta ja kokemusta.
Hän uskoo, että ensi vuonna Käviksen joulumaa tulee olemaan entistäkin isompi, kun Eetunaukiolla avaa toinenkin ravintola.
– Yhdessä tekeminen on paras vaihtoehto, siten saamme väen liikkeelle. Meillä on suunnitteilla joulun lisäksi muitakin tapahtumia talvikaudelle.

Joulunavauksen ja Satakuntalaisen Joulutorin järjestää Kävis / Satakunnan Viikko.