Maaria Tirrin kolumni: Miksi lentää LSD:lla, kun voi ajaa BMW:llä?

Yläasteikäisenä porilaisena osallistuin huumeiden vastaiseen päivään, jota varten keksittiin iskulauseita. Yksi mieleenpainuvimmista oli ”Miksi lentää LSD:lla, kun voi ajaa BMW:llä?”. Vastakkainasettelu voi tuntua turhalta, mutta iskevä se oli, ja on vieläkin.

Noin viisitoista vuotta tuon päivän jälkeen olin hippifestivaaleilla ulkomailla. En tiedä teistä, mutta jos festivaaliohjelmassa lukee, että ”Löydä voimaeläimesi shamaanin johdolla”, on sinne pakko mennä. Joten menin. Sekä meditaatiotyöpajoihin ja luennoille läsnäolon tärkeydestä. Moni oli kuitenkin päättänyt laajentaa tajuntaansa muilla keinoilla.

Olin juomassa ensimmäistä kulausta minttuteestäni, kun viereeni istahti saksalainen nuorimies. Hän alkoi kertoa rönsyilevää tarinaa siitä, miten hän oli edellisenä iltana ottanut aistiharhoja aiheuttavaa psykedeelistä huumausainetta LSD:ta. Hän oli aidosti kuvitellut kuolevansa sillä hetkellä, kun hän sulkee silmänsä. Otin toisen kulauksen teetä, ja kuuntelin.

Vaikka rakastankin uusia elämyksiä ja kokemuksia, en tunne vetoa huumausaineisiin. Koen huumeiden maailman lähtökohtaisesti vieraana, riskialttiina – ja entisenä oikeustieteilijänä, laittomana. Tiedän siitä myös häpeällisen vähän. Tästä syystä päätinkin keskittyä kuuntelemaan.

Sain kuulla kertomuksia siitä, miten erilaiset psykoaktiiviset aineet vaikuttivat ärsykkeiden aistimiseen. Kuulin itsensä hyväksymisestä ja kipeiden kokemusten käsittelystä. Kuuntelin kertomuksia psykoottisista tiloista ja siitä, kuinka lähelle kuoleman pelko voi tulla, kun kaikesta kontrollista päästää irti. Keskustelin unkarilaisen lääkärin kanssa siitä, miten tiettyjä psykedeelisiä aineita voisi mahdollisesti hyödyntää mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Kuunteleminen itsessään voikin osoittautua aikamoiseksi tripiksi, vaikka yksiselitteisiä vastauksia ei saisikaan.

Selvää on, että vaikka en ole itse lentänyt LSD:lla (enkä myöskään ajanut BMW:llä), pelkääjän paikaltakin voi nähdä mielenkiintoisia omasta kokemus- ja arvomaailmasta poikkeavia maisemia. Ja samassa veneessä me kaikki lopulta olemme. Mieleeni onkin palannut erään laskuhumalaisen turkulaisen miehen toteamus nakkikioskin jonossa: ”Tässä me olemme, sinä ja minä, ihmisinä.” Loppujen lopuksi ei kanssaihmisen kohtaamiseen muuta ohjenuoraa tarvitakaan. Lensi sitten tai ei.

MAARIA TIRRI